Jonglööri

Olen ollut nyt noin kolme vuotta labelilla "sinkku, eronnut, vuoroviikkovanhempi". Näissä titteleissä on sekä hyviä, että huonoja puolia. Tässä vähän rehellistä puhetta siitä, millaista elämä näiden labeleiden takana on.

Totuus on, että kaiken hoitaminen yksin, asunnonomistajana, lähivanhempana ja niin edelleen, on usein ihan todella raskasta. Joskus taas erittäin ihanaa. Kun mietin aikaani ennen avioeroa, kovin moni asia ei itseasiassa ole muuttunut. Toki oli helpompaa, kun oli toinen aikuinen laittamassa ruokaa ja käymässä kaupassa, mutta jos ajatellaan vastuuta ja päätöksentekoa, myös sitä kaikkea metatyötä, kohdallani ei kovinkaan moni asia muuttunut. Yksi huolehdittava ihminen jäi siitä yhtälöstä pois, mutta samat vastuut pysyivät.

Minkälaista se elämä sitten sinkkuna nelikymppisenä, vuoroviikkovanhempana on? Joku voisi kuvitella, että lapsivapailla viikoilla elämä on jotenkin erityisen hienoa ja menevää, mutta todellisuus voi olla jotain ihan muuta. Se voi olla yksinäisiä iltoja kotona työpäivän jälkeen. Se voi olla viikonloppuja, kun kaikki ystävät ovat perheidensä tai puolisoidensa kanssa, ja itse olet yksin kotona. Nelikymppinen sinkku kohtaa usein tilanteita, joissa perheet, lapset, puolisot vievät ystävien ajan, jolloin saatat jäädä itse yksin.

Yksi tärkeimmistä opeista, mitä olenkin tässä muutaman vuoden aikana joutunut opettelemaan, on yksinolosta nauttiminen ja siinä yksinäisyyden tunteessa rehellisesti oleminen. Yksinäisyyden tunne on kuitenkin vain ohimenevää, ja usein hetkellistä. Sen tunteen voi helposti pyyhkiä upottautumalla johonkin kuten urheiluun, alkoholiin, kirjoihin, telkkariin, someen. Oikeastaan mihin tahansa, jolla voit täyttää sen hetken. Mutta olen opetellut istumaan siinä tunteessa sen ohittamisen sijaan. Olen ymmärtänyt, että se on vain tunne ja yksi osa elämää. Olen myös oppinut nauttimaan yksinolosta paljon. Rakastan olla omassa kodissani rauhassa, vain itseni, kissojen ja kirjojeni kanssa. Yksinäisyys ja yksin oleminen ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Yksinäisyyden tunteita tulee varmasti kaikille elämänsä aikana, ja usein myös parisuhteessa elävät voivat kokea sitä. Yksin olemisessa taas ei ole mitään ikävää tai pahaa. Se on parhaimmillaan nautinnollista vapautta.

"Joinain lapsivapaina viikkoina käytän iltani tapaamalla ihmisiä; käyn harrastuksissa, museossa, lenkillä, drinkillä, treffeillä. Jotkut viikot vietän kotona kirjojen tai kirjoittamisen äärellä omassa ihanassa kodissani, kynttilöiden palaessa ja sateen ropistessa ikkunaan. Koti on ihana paikka. Se on turvasatama. Se on oma alueeni, jossa saan riisua kaikki kuoret itsestäni."

Kyllä se sinkkuna aikuisena naisena eläminen voi olla aika ihanaakin. Olen sisustanut kotini juuri niin kuin haluan. Siivoan juuri silloin kuin haluan. Lapsivapailla viikoilla syön mitä haluan, eikä tarvitse kuunnella kenenkään mielipiteitä siitä, että miksi ruoassa on sipulia. Joinain lapsivapaina viikkoina käytän iltani tapaamalla ihmisiä; käyn harrastuksissa, museossa, lenkillä, drinkillä, treffeillä. Jotkut viikot vietän kotona kirjojen tai kirjoittamisen äärellä omassa ihanassa kodissani, kynttilöiden palaessa ja sateen ropistessa ikkunaan. Koti on ihana paikka. Se on turvasatama. Se on oma alueeni, jossa saan riisua kaikki kuoret itsestäni.

Usein ne viikot, kun lapset ovat luonani, ovat melko hektisiä ja vaativat vähän kaikenlaista joustamista. Näiden viikkojen jälkeen se lapsivapaa viikko on usein ihan tarpeen palautumisen ja oman jaksamisen kannalta. Toki usein koen sitten suurta syyllisyyttä, jos en saa omasta mielestäni tarpeeksi aikaiseksi niinä viikkoina kun olen yksin; onhan minulla aikaa vaikka kuinka, miksi sitten en saa asioita tehtyä? Miksi en jatkanut kirjaprojektia, miksi en korjannut sitä vessan lasihyllyä, miksi en siivonnut vaatekaappia, miksi en avannut lapsen pankkitiliä, miksi en ole sopinut auton huoltoa... 

"Jos jotain, olen oppinut olemaan itselleni armollinen. Ymmärsin pian itsekseni muuttamisen jälkeen, että yksi ihminen ei pysty ylläpitämään kaikkea sitä samaa kuin mitä kahden aikuisen perheessä luonnollisestikin pystyttiin."

Ehkä syy on juurkin siinä palautumisessa. Jos jotain, olen oppinut olemaan itselleni armollinen. Ymmärsin pian itsekseni muuttamisen jälkeen, että yksi ihminen ei pysty ylläpitämään kaikkea sitä samaa kuin mitä kahden aikuisen perheessä luonnollisestikin pystyttiin. Tässä tarkoitan ihan arkeen liittyviä siivouksia, pyykinpesuja, lasten kuljettamista, vaatehankintoja, kauppareissuja, ruuanlaittoa, puhumattakaan kaikesta metatyöstä syntymäpäivien, hammaslääkäreiden, passikuvien jne. muodossa. Kun ydinperheessä on kaksi ihmistä hoitamassa näitä asioita, sinkun eronneen vanhemman perheessä on vain se yksi ihminen. Joskus tuntuu, että lapsiviikoilla pitäisi olla kolmessa paikassa yhtä aikaa, ja antaa yhtä paljon itsestään töihin, harrastuksille, lapsille (tasapuolisesti), mutta se tuntuu usein mahdottomalta. Usein tuntuu, että pään kovalevy vaan on niin täynnä, että se ei pysty hoitamaan kaikkea. Ja vaikka päässä olisi tilaa, joskus arki on niin energiasyöppö, että hoitamattomia asioita jää ihan jaksamisen alle.

Suurimpia haasteita tässä "itsellisen naisen" elämässä on minulla taloudenhallinta ja päätöksenteko. On vaikeaa tässä taloudellisesti haastavassa ajassa ylläpitää kolmen ihmisen taloutta yhden ihmisen keskivertotuloilla. Toistaiseksi siitä on selvitty, mutta jatkuvaa mietintää ja priorisointia se vaatii. Lapset kasvavat ja tarvitsevat asioita jatkuvasti, ja tietenkin vanhempana haluaa tarjota ne lapsilleen. Myös päätösten tekeminen yksin on yksi raskaimpia asioita yksinelämisessä. Päätösten tekeminen ja tietenkin niistä vastuun kantaminen on kuluttavaa. Jos olisikin vain itsestäni kyse kun teen päätöksiä, asia olisi eri ja tämä ei ehkä tuntuisi niin raskaalta. Tähän yhtälöön kuuluu kahden muunkin ihmisen elämä. Tekemilläni päätöksillä voi olla vaikutusta myös heidän elämäänsä, joiden vaikutuksista minun pitää aikuisena kantaa vastuuni.

Omasta terveydestä huolehtiminen ja jaksamisen ylläpitäminen, elämänhallinta, liikunta, taloudenhallinta, lasten kasvatus ja heistä huolehtiminen, kirjaprojektit, oman uran kehityksen suunnittelu, kaikki se sisäinen työ, mitä teen henkisen kasvuni eteen... Ja sitten pitäisi vielä löytää energiaa deittailuun, koska kaipaan myös rakkautta ja kumppania elämääni. Että onhan tässä yhden ihmisen elämässä paljon asioita yksin hoidettavaksi! 

Joskus tuntuu, että olen kuin jonglööri, joka heittelee näitä palloja ilmaan ja yrittää saada kaiken pyörimään sujuvasti. Joskus joku palloista putoaa, koska kädet eivät vaan riitä. No, sitten niitä palloja poimitaan takaisin yksi kerrallaan. Onneksi ne ovat kestävää tekoa. Ja onneksi olen päivä päivältä parempi jonglööri.