"Söitkö mitään koulussa tänään?" ja sukupolvien ruokatraumat

Tämä on kysymys, jonka itse myös kysyn lapsiltani usein. Nykyään puhutaan paljon siitä, miksi lapset eivät syö koulussa? Jälleen kerran tuli artikkeli vastaan aiheesta (Yle: Vihattu rakastettu kouluruoka).

Kun minä olin lapsi ja nuori, olin hyvin pieniruokainen. Valikoin tarkkaan mitä halusin lautaseltani syödä, ja ilmoitin mitä syön ja mitä en. Koulussa ensimmäisellä ja toisella luokalla ollessani, muistan, että keittäjä tai opettaja kyttäsi, että lautanen syötiin tyhjäksi tai "tarpeeksi tyhjäksi", ja sen vuoksi jäin usein yksin syömään kun kaikki muut menivät jo välitunnille ulos. Olin hyvin hidas ruokailemaan ja söin muutenkin vähän. Muistan, että silloisessa pienessä kyläkoulussa keittäjä annosteli ruoan lautasille puolestamme. Tämä tapahtui 90-luvun alkupuolella.

Tässä on yksi ruoka, joka EI kelpaa lapsilleni. 

Suomalaisten aikuisten suhtautuminen ruokaan on edelleen hyvin pula-aika -orientoitunutta. Minun sukupolveni vanhemmat kasvoivat vielä siinä maailmantilassa, että kun ruokaa oli saatavilla, sitä syötiin. Kouluruokailu oli lasten ravinnon saannin kannalta pitkään äärimmäisen tärkeä. 

Minulla on sellainen teoria, että meidän kouluikäiset lapsemme ovat osa ensimmäistä sukupolvea, joka ei enää kanna sitä pula-ajan taakkaa harteillaan. Itse ainakin olen opettanut, että lautasta ei tarvitse syödä tyhjäksi. Jos jostain ruasta ei pidä, sitä pitää maistaa mutta ei ole pakko syödä kaikkea. Toki kaikki ruoka ei voi olla lempiruokaa kuten nugetteja ja ranskalaisia, kyllä lapset senkin ymmärtävät. Ei ole pakko tykätä kaikista ruoista, eikä ole syytä pakottaa ketään syömään. Ajatuksena minulla nykyään on, että terveen ruokasuhteen luominen on tärkeämpää kuin paine siitä, että ruokaa pitää syödä kun sitä kerran on lautasella nenän alla.

Monet aikuiset ihmettelevät, että miten nämä nykyajan lapset eivät syö koulussa? Siellä sentään on ruokaa tarjolla, pitäisihän sitä syödä, ja olla kiitollinen kun meidän verorahoilla sitä sinne tehdään. Mutta nämä meidän lapsemme ovat kasvaneet siinä maailmassa, missä ruokaa on kyllä tarjolla sitten kotona. He voivat mennä koulun jälkeen kotiin ja syödä välipalaa. Jotkut käyvät hakemassa pasteijan lähikaupasta ruokatunnilla. Päivälliseksi kotona varmaan tehdään jotain tuttua ja turvallista ja maistuvaa. He ovat oppineet, että ei ole pakko syödä ruokaa josta ei pidä, ja heillä ei ole puutetta ruoasta kotona. Tämä kaikki koskee tietenkin sellaisia perheitä, joissa ei eletä äärimmäisessä köyhyydessä vaan kotona on sitä ruokaa aina saatavilla. 

"Sen sijaan, että ihmetellään, miksi lapsille ei kelpaa hyvä tavallinen ruoka, ja että ajatellaan lapsissa olevan jotain vikaa, voitaisiin miettiä ehkä niitä omia sisäisiä triggereitämme tämän asian suhteen. Ehkä aikuisten katsantokannassa kulkee varjona se maailma, missä me itse olemme kasvaneet."

Sen sijaan, että ihmetellään, miksi lapsille ei kelpaa tavallinen hyvä ruoka, ja että ajatellaan lapsissa olevan jotain vikaa, voitaisiin miettiä ehkä niitä omia sisäisiä triggereitämme tämän asian suhteen. Ehkä aikuisten katsantokannassa kulkee varjona se maailma, missä me itse olemme kasvaneet. Minun sukupolveni kasvoi niissä pula-ajan vaikutusten viimeisissä rippeissä, kun meidän vanhempamme kantoivat ne mukanaan omasta lapsuudestaan.

Varmasti tässä on käynyt myös sellainen ilmiö, että koska me jouduimme kuulemaan kuinka "Afrikan lapset ovat nälässä ja sinulle ei kelpaa edes tämä ruoka" -puheita, tai joillain jopa lautaselle jäänyt ruoka asetettiin sitten seuraavalla aterialla uudelleen nenän eteen, meillä on syntynyt voimakas vastareaktio, ja emme halua syyllistää omia lapsiamme minkään ruokaan liittyvän suhteen. 

"Sopivan rajan vetäminen ruokien maistamisen, kohtuullisen ravinnonsaannin ja syömään vaatimisen välillä on todella haastavaa. Fakta kuitenkin on, että ketään ei voi pakottaa syömään."

Tunnustan kyllä, että hermostun ja harmistun silloin, kun teen ruokaa, jolle nyrpistellään nenää. Saatan tuolloin päästää suustani asioita, joita jälkeenpäin tunnistan kantaneeni mukanani jostain menneisyydestä, ja joilla ei tulisi olla sijaa meidän ruokapöydässä. Lapseni ovat kyllä jo sen verran isoja, että saavat kyllä nähdä harmitukseni ja sanon sen heille suoraan; Ei tunnu mukavalta, että minä mietin monipuolisia ja erilaisia ruokia, mistä he närppivät vain muutaman murusen ja sanovat että en kyllä tykkää, voisiko mieluummin olla pastaa. Sopivan rajan vetäminen ruokien maistamisen, kohtuullisen ravinnonsaannin ja syömään vaatimisen välillä on todella haastavaa. Fakta kuitenkin on, että ketään ei voi pakottaa syömään.

Mutta voidaan aina muistaa, miten minä esimerkiksi elin muutaman lapsuusvuoden käytännössä pelkällä voilla ja suolalla maustetulla makaronilla – ja kas, nykyään syön ihan kaikkea ja nautin kaikenlaisesista uusista mauista. Jos joku nuori syö mieluummin pasteijan ja pillimehun kuin kanaviillokkia, niin mielestäni tärkeintä on että hän syö edes jotain. Lapset kasvavat aikuisiksi! He oppivat syömään uusia makuja ajallaan, kun me aikuisina näytämme itse esimerkkiä monipuolisesta ruokavaliosta ja ennakkoluulottomasta asenteesta. Tässä hetkessä muistutan lapsiani lähinnä siitä, että koulussa pitää syödä jotain. Edes pari näkkäriä. Omena. Tai vaikkapa se pasteija. Aivot tarvitsevat energiaa, kasvava keho tarvitsee energiaa. Muuten ei jaksa kuunnella tunnilla, eikä oppimisesta tule mitään.

Annetaan jokaiselle mahdollisuus oppia itse mistä ruoista he pitävät, eikä kaadeta omia tai menneiden sukupolvien ruokatraumoja omien lastemme niskaan. Kouluruokailu on hieno asia, mutta se ei anna oikeutta syyllistää lapsia siitä, että he eivät syö ruokaa josta eivät pidä.