Hyvä aamu, eli kun kiire loppui

Minulla oli hyvä aamu tänään. Kun vertaan näitä nykyisiä aamujani siihen aikaan, kun lapset olivat pieniä, ero on aivan uskomaton. Muistan, että aamuisin saatoin olla todella kiukkuinen. Halusin kovasti rauhaa aamuihin, mutta aina oli jokin syy olla huonolla tuulella. Lapset eivät syöneet aamupalaa. Yksi ei pukenut päälle. Toinen narisi ja kiukutteli kaikesta. Itse yrität meikata ja valmistautua, ja lopulta, aina oli kiire ja kiukku ja huuto. Ovesta lähdettiin vihaisena, valmiiksi päivään tympääntyneenä ja väsyneinä. 

"Osittain ehkä kunnollisen ja kiltin tytön syndroomaan liittyen, myöhästyminen on ollut minulle aivan järjetön synti. Olen ajatellut, että myöhässä oleminen on niin kamalaa, että se on kaiken sen huutamisen, stressin, paniikin ja kiukun arvoista." 

Osasyy muutokseen toki on se, että lapset ovat jo ihanan isoja ja itsenäisiä, ja minun ei tarvitse huolehtia heille sukkia jalkaan tai heidän kuljettamistaan päiväkotiin. He ovat itse vastuussa kouluun lähdöstään, reppujensa sisällöstä ja välipalan pakkaamisesta reppuun. Mutta osasyy on varmasti myös siinä, että olen itse lopettanut jatkuvan kiirehtimisen. Osittain ehkä kunnollisen ja kiltin tytön syndroomaan liittyen, myöhästyminen on ollut minulle aivan järjetön synti. Olen ajatellut, että myöhässä oleminen on niin kamalaa, että se on kaiken sen huutamisen, stressin, paniikin ja kiukun arvoista. Mutta, onko se näin?

Kuten sanottu, elämä muuttuu niin paljon helpommaksi, kun lapset kasvavat. Nykyään varmaankin 95% aamuistani ovat kategorisesti hyviä aamuja. Toki joskus väsyttää, joskus kissa on oksentanut matolle, joskus olen nukkunut huonosti lumiaurojen herättäessä minut keskellä yötä ja joskus auto on hautautunut lumeen. Mutta aamuissa itsessään harvoin on mitään vikaa. Aamut ovat hyviä kun lapset ovat minun luonani, ja silloin kun lapset ovat isänsä luona. Näissä aamuissa on kyllä erilainen energia - kun olen yksin, kuuntelen podcasteja tai musiikkia tai äänikirjaa. Saatan myös tehdä aamujoogan, meditoin, tai teen jotain muuta kehoa tai mieltä herättelevää. Parhaimpina kevätaamuina saatan jopa käydä ennen työpäivääni kuntosalilla.

Sellaiset aamut, kun lapset ovat minun luonani ovat energialtaan erilaisia. Lapseni, nämä hemmotellut kohtuni hedelmät, elävät kyllä ajoittain kuin jossain hotellissa: he saavat henkilökohtaisen herätyksen joka aamu, ja usein vielä minulta äidinrakkaudella tehdyn aamupalan nenänsä eteen. Joskus ihmiset nostelevat kulmakarvojaan sille, että teen isoille lapsilleni aamupalaa. Yleensä se ei kuitenkaan haittaa minua. Saan samalla vaihtaa muutaman sanan lasten kanssa tulevasta päivästä, näen, että teinikin oikeasti syö jotain (koska kouluruoka on yök ja voi olla että hän ei syö koulussa mitään), ja koen, että se on sellainen pieni kiva asia, jonka lapset ehkä muistavat sitten aikuisenakin. Pieniä, äidillisiä lempeyden eleitä arkeen. Haluan opettaa myös lapsille aamuihin sen rauhan ja kiireettömyyden tunteen. Kun aamu on hyvä, päivästäkin voi tulla hyvä.

"Koska olen lopettanut kiirehtimisen aamuissa ja se tuntuu kovin hyvältä, niin mietin, että voisiko se toimia muuallakin elämässäni? Jos kiirehtiminen loppuu aamuissa, liikenteessä, töissä, päätöksissä, niin mitä kävisi?"

Tästä oivalluksesta innostuneena, aloitin ihmiskokeen itseni kanssa. Koska olen lopettanut kiirehtimisen aamuissa ja se tuntuu kovin hyvältä, niin mietin, että voisiko se toimia muuallakin elämässäni? Jos kiirehtiminen loppuu aamuissa, liikenteessä, töissä ja päätöksissä, niin mitä kävisi? Ja ihme juttu: toistaiseksi mikään ei ole kaatunut tai murtunut kasaan. Itsestäni tuntuu, että voin hengittää vapaammin, ja en ole ollut kovin paljon myöhässä mistään deadlinesta tai sovitusta tapaamisesta.

Tiedän, tiedän. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty. 

Vaikka siitä on aikaa, muistan edelleen ne kiireiset päiväkotivuodet kun lapset olivat pieniä. Muistan, millaista on yrittää olla positiivinen ja rauhallinen, kun lapsi kiukuttelee minkä ehtii. On vaikeaa olla imemättä itseensä negatiivisia tunteita toisen henkilön narinasta ja kiukusta, oli hän sitten lapsi tai aikuinen. Ymmärrän myös, että kaikissa työpaikoissa ei ole mahdollisuutta joustavuuteen eikä myöhästymistä katsota hyvällä. Ajoissa oleminen sovituissa tapaamisissa on myös kohteliasta muita asianosaisia kohtaan. Mutta voi tutkailla, että saako se oma kiirehtiminen aikaan vain pahempaa stressiä, eikä lopulta edes auta siihen myöhästymiseen millään lailla? Jos edes ajoittain pystyisi pysähtymään niissä aamuissa, hengittämään ja ymmärtämään, että maailma ei kaadu siihen jos olet vähän myöhässä, niin päivästäkin tulee vähän lempeämpi.

Hyvää alkanutta viikkoa! Toivottavasti siinä on mukana myös hyviä, lempeitä aamuja.