Mennyttä ei kannata katua. Vai kannattaako?

 Ajattelen usein, että menneisyys on jotain, mitä ei kannata jäädä liikaa murehtimaan. Mennyt on mennyttä, sanon. Katsotaan mieluummin eteenpäin. 

Tässä tavassa katsoa maailmaa on varmasti sekä hyviä että huonoja puolia. Ensinnäkin hyvää on se, että turha menneisyydessä vellominen ei kyllä auta yhtään mitään. Huonoa on se, että jos asiat jättää käsittelemättä ja mieluummin pyyhkäisee ne vain mielestään, voi olla että päätyykin lopulta kantamaan mukanaan taakkaa, jota ei halua. Tämä taakka voi sitten tulla yllättävissäkin paikoissa esiin, aiheuttaen uusia ongelmia.

Olen tässä lähiaikoina miettinyt katumista omalta kohdaltani. Kadunko asioita menneisyydessäni? 

Kadun, joitakin. 

Kadun sitä, että en kuunnellut intuitiotani kunnolla ennen kuin vasta muutama vuosi sitten. Kadun sitä, että en lähtenyt avioliitostani aiemmin vaan pysyttelin paikoillani sekä pelon että velvollisuuden vuoksi. Koska muutokset aina pelottavat, ja olin sen suhteen heikko ja kuuntelin enemmän pelkojani epävarman tulevaisuuden suhteen kuin omaa vaistoani, joka käski minua tekemään muutoksia jo kauan sitten. 

kuva luotu AI:n avulla

En kuitenkaan kadu vuosia entisessä avioliitossani, ainakaan kaikkia niitä. Meillä oli paljon hyviäkin hetkiä ja saimme aikaiseksi kaksi ihanaa lasta, joista olen äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen. Mutta annoin myös kohdella itseäni huonosti. Minä itse mahdollistin sen, että sallin sellaisia asioita parisuhteessa, mitä en näin jälkikäteen ajateltuna koskaan sallisi. Yksi hyvä mittari on minun mielestäni se, että jos kuvittelisin oman lapseni elävän sellaisessa parisuhteessa, miltä se minusta tuntuisi. Ja voin sanoa, että en koskaan haluaisi omaa lastani elämään aikuisena tilanteessa, jossa joutuu yksin kantamaan vastuuta ja kannattelemaan koko perhettä harteillaan jatkuvasti. Puhumattakaan muista asioista, joita jouduin kohtaamaan tuossa suhteessa.

Kadun myös monia pienempiä yksittäisiä tekemiäni asioita; sanoja joita olen joskus sanonut, huonoksi osoittautuneita päätöksiä arkielämässä, rahankäyttöäni, sitä yhtä kertaa kun join aivan liikaa kuohuviiniä... Nämä katumukset yleensä tulevat yöllä kello kolme, kun pyörin sängyssä unettomana. Jostain syystä aivot päättävät silloin käydä läpi kaikki tärkeät ja turhat katumusta herättävät aiheet.

"Menneestä oppiminen kuitenkaan ei ole turhaa. Yritän parhaani mukaan katsoa menneisyyttä kuin itseäni peilistä; Kuvajaiseni peilissä opettaa minua näkemään asiat selkeämmin, ja voin oppia itsestäni."

Katumus on sinänsä turhaa, koska mennyttä ei voi muuttaa. 

Menneestä oppiminen kuitenkaan ei ole turhaa. Yritän parhaani mukaan katsoa menneisyyttä kuin itseäni peilistä; Kuvajaiseni peilissä opettaa minua näkemään asiat selkeämmin, ja voin oppia itsestäni. Menneeseen katsominen voi myös auttaa tilanteissa, joissa huomaa reagoivansa erityisen voimakkaasti. Silloin voi kaivautua niihin katumusta herättäneisiin hetkiin, ja verrata nykytilannetta menneeseen. Voi kysyä itseltään, miksi reagoin näin? Onko syynä menneisyydessä ollut tapahtuma, joka nyt triggeröi minua jollain tavalla? Onko menneisyyden peilissä näkyvä minä sellainen, joka haluan tässä hetkessä ja tulevaisuudessa olla? 

Itse ainakin osaan nyt katsoa parisuhdetta eri tavalla. Uskon tietäväni, mitä minun ei pidä tehdä. Uskon tietäväni, mitä asioita arvostan mahdollisessa kumppanissa ja parisuhteessa.

Ei jäädä menneeseen kiinni, ja annetaan itsellemme anteeksi virheet, joita olemme tehneet. Virheet ovat mahdollisuus oppia ja auttavat meitä kasvamaan ihmisinä. 

Niinhän sitä sanotaan, että moka on lahja.